Tarhapäivä

Voihan Antti Pasanen, kuinka sympaattinen yh-isä oletkaan! Sinuun saimme tutustua jo jokunen vuosi aiemmin Yösyöttö- romaanissa, jossa tarinasi alkoi. Paavon kanssa loitte omat selviytymisstrategianne ja elämä soljui eteenpäin, vastoinkäymisestä toiseen. Mutta Paavo kasvoi, äitien jutut tulivat tutuiksi ja nyt Paavo on jo viisi vuotta ja kaksi kuukautta ja tarhapäivät sujuvat omalla rutiinillaan. Paitsi kun eivät suju. Antti Pasasella on taito joutua tilanteisiin, ei hankkiutua, vaan joutua. Yllättäen pienperheen tilapäiseksi jäseneksi saapuu ystäväperheen Terttu, viisi vuotta ja kaksi kuukautta; liikkuvine isopäisine pikkueläimineen, kimallusvaatteineen ja kaikkineen. Mikään ei ole enää kuin ennen, paitsi kalapuikot ja nakit ja reppuihin unohtuneet päiväkotien laput.

Antti Pasanen on kuin mielensäpahoittajan nuorempi versio, paitsi ettei tietysti sinne päinkään. Mutta sympatiaa tämä isä lukijoiltaan taatusti saa osakseen, vaikkei puiston äideiltä suuria pisteitä herukaan...  
Eve Hietamies on osannut luoda koskettavan ja varsin todentuntuisen mieshahmon, joka taistelee jokapäiväisen selviytymisen kanssa, niin haaverista toiseen, kuin pienestä onnenhetkestä seuraavaan. Luulenpa, että moni yksin oman lapsensa kanssa selviytyvä äiti ottaisi moisen Antti Pasasen ihan mielellään kumppanikseen...

Antin ja Paavon tarina jatkuu Paavon siirtyessä ekaluokalle Hammaskeiju- romaanissa. Se täytyy myös ehdottomasti lukea! 
Yösyöttö- elokuvaa en ole nähnyt, toivottavasti se tekee kunniaa romaanille.

Satakielisiskot

Tuottelias kotimainen kirjailija Marja Orkoma on julkaissut jo pitkään suunnilleen kirjan vuodessa. Vuosina 2013- 2015 tuli ulos sarja Satakielisiskoista: Lesti & Lautanen, Pepperoni & Pikilanka sekä Villiminttu & Vetoketju. Sarja kertoo kahdesta nuoresta naisesta, jotka päätyvät yrittäjiksi Satakielilaaksoon samaan kiinteistöön. Toisella suutariliike ja toisella lounasravintola. Asunnot järjestyvät myös saman liikehuoneiston yläkerrasta, joten naiset myös ystävystyvät kuukausien myötä. Kirjoissa seurataan naisten elämää vuosittain, niin liiketoiminnan kuin yksityiselämän kuvioiden myötä.

Marja Orkoma on sijoittanut aiemminkin romaaniensa tapahtumia Satakielilaaksoon, kauniiseen rannikkokaupunkiin aivan tuohon Turun kupeeseen...paikkakunta tulee ikään kuin tutuksi tapahtumien myötä. Ja aika paljon tapahtumia yksittäisiin vuosiin saakin mahtumaan! Uudet yrittäjät saavat rehtiä kannustusta, mutta myös outoja uhkailuja; kaikki eivät pidä uusien kasvojen saapumisesta.

Nuorten naisten elämään kuuluvat tietenkin myös monenmoiset ihmissuhdekiemurat, joita ennättää kolmessa vuodessa esiintyä molemmille enemmän ja vähemmän. Niin romantiikan kuin perhesuhteiden saralla tapahtuu. Orkoman tapa kirjoittaa ei mässäile asioilla, vaan tuo ne esille ja etenee eteenpäin. Niin hyvää kuin huonokaan ei tarvitse jäädä vatvomaan, kun nurkan takana odottaa jo uusi tapahtuma.

Mukavia tuttavuuksia olivat nämä Auri ja Henna. Olisin voinut lukea näistä neitosista vielä muutaman vuoden ajan :)

Oman elämänsä puikoissa

Tässä romaanissa ei olla ralliauton ohjaimissa, vaan aivan reilusti neulepuikkojen ja lankaliikkeen lähipiirissä! Jo Mackenzie, nuori leski, saa mahdollisuuden toimia suvun lankaliikkeen kauppiaana. Uudella paikkakunnalla on mahdollisuus aloittaa alusta. Tuoreita ideoita ja rohkeutta tarvitaan, jotta Jo saisi liikkeen uuteen kukoistukseensa. Potkua bisneksiin tuo mm. julkkisystävä ja paikkakunnan kuuluisa näyttelijä. Onnekkaita sattumia suurien onnettomien tapahtumien jälkeen.

Gil McNeil kirjoittaa sujuvasti ja mukaansa tempaisevalla tavalla lähes tavallisten ihmisten arjesta. Surua, luopumista, mutta myös paljon hyviä hetkiä mahtuu tämän rohkean perheen elämään. Ja myös naapurin sedän iki-ihana jättikoira! Kirjaa lukiessa tekee mieli tarttua itsekin puikkoihin, vaikka vaaleanpunaista vauvanpeittoa ei kaipaisikaan. Mukava olisi kuulua samanlaiseen neulontaryhmään, jonka Jo lankakauppaan perustaa... Stitch and Bitch!

Hyvän mielen kirja, kannattaa lukaista. Ja kannattaa tarttua myös puikkoihin!

Sisarten kesken

Cathy Kelly on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen teoksiinsa tarttuessaan tietää saavansa hyvän lukukokemuksen, nautittavan tarinan ja "uusia tuttuja", niin lähelle hänen henkilöhahmonsa yleensä tulevat. Kaikki ei tientenkään suju aina hyvin, vastoinkäymiset kuuluvat elämään, mutta yleensä ne yhdessä selvitetään ja elämä jatkaa kulkuaan.

Niinpä yllätyin, kun jostain syystä tämä kirja ei lähtenytkään viemään mennessään. Tai vei se, mutta tunnelma ei ollutkaan niin auvoinen eikä positiivinen. Teinien mukanaan tuomat ongelmat, rakoileva avioliitto, riitaisat suhteet läheisten kanssa, menneisyyden haamut ja joku luuranko kaapissa...ehkä en haluakaan lukea tällaisesta elämästä! Kaipaan kirjalta hyvää mieltä ja positiivisuutta, en näin arkista realismia. 

Taitavasti kirjailija tietenkin kuljettaa tarinaa eteenpäin menneisyyden mutkien kautta ja niin kaksi eri todellisuutta alkavat hiljalleen vuosien jälkeen kietoutua yhteen. Tarinasta tulee jälleen ehyt, elämässä koittaa seesteisempi kausi, onnellisuus pääsee jälleen elämässä etualalle. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Jos et ole vielä tutustunut kirjailijan tuotantoon, suosittelen lämpimästi tutustumaan. Mutta ehkäpä ensimmäiseksi luettavaksi kannattaa laajasta valikoimasta, 17 suomennettua romaania, valita jokin toinen teos...

Kymmenen unelmaani

Mistä sinä unelmoit? Lori Nelson Spielman vie meidät nuoruuden haaveiden ja unelmien maailmaan. Hyvin toimeentuleva, perheyrityksessä työskentelevä Brett Bohlinger törmää menneisyyden nuoreen minäänsä yllättäen äitinsä testamentin lukutilaisuudessa. Selkeältä vaikuttanut eteneminen ja ura perheyrityksen johdossa ei lankeakaan hänen käsiinsä. Äiti on kirjannut testamenttiinsa tyttärelleen aivan toisenlaisen tien kuljettavaksi.

Mistä nuori Brett haaveili ja unelmoi? Yllättäen äiti olikin tallentanut nuoruuden unelmat ja tuo ne nyt hänen eteensä "perintönään". Unelmia tavoitellessa voi yllättäen käydä niin, että toista tavoitellessa toinen unelma toteutuu...

Ehkä rikas ja kaunis ja menestynyt tytär on asetelmana liian "helppo", mutta kirja on taiten kirjoitettu ja juonen idea vie mennessään. Eikä Brettin valitsema ura ja polku todellakaan ole sitten helpoimmasta päästä. Matkan varrelle mahtuu paljon erikoisiakin tapahtumia.

Mistä sinä haaveilit nuorena? Ovatko unelmasi toteutuneet vai oletko haudannut ne aikuisuuden alle? Mistä unelmoit nyt? Näitä mietteitä romaanin lukeminen saa pohtimaan...millaisia vastauksia sinä saat?

Romaani on kirjailijan esikoisteos. Jäämme odottamaan lisää tuotantoa!

Sydämen ääntä ei voi unohtaa

Luin noin vuosi sitten Jan-Philipp Sendkerin esikoisromaanin Sydämenlyönneissä ikuisuus, jossa Julia Win lähtee isänsä synnyinmaahan Burmaan selvittämään isänsä outoa katoamista. Burmasta löytyy sydämeenkäypä tarina, sukulaisia, ja Julian elämä liikahtaa hieman raiteiltaan. Vaikuttava ja erikoinen, epätodellinen, tarina.

Länsimaisen kiireen ja menestyksen muovaaman elämän keskellä Julia kohtaa nyt sisällään äänen, jota ei saa vaiennettua. Mitä tuo ääni hänelle haluaa viestittää? Sitä selvittääkseen hän lähtee uudelleen Burmaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, kohdatakseen lisää menneisyyden haamuja. Äänen kautta sukelletaan Burman sodan täyteiseen lähihistoriaan ja niihin ihmiskohtaloihin, joita se on muovannut. 

Tarina etenee samankaltaisena mystisenä kuin ensimmäinenkin romaani. Sielunkumppaneista, rauhattomista sieluista ja lopulta sydämenvirittäjästä muodostuu elämää muuttava voima, jonka myös Julia kohtaa. 

Romaani on taidokas, hyvin kirjoitettu. Mystinen,  länsimaiselle kulttuurille ja uskonnolle hieman erikoinen, mutta kukapa tietää, millaista elämä Burmassa voi olla? Suosittelen lukemaan, molemmat teokset.

Marraskuu

Merete Mazzarella on ansioitunut kirjailija ja esseisti, kriitikko ja kolumnisti sekä pohjoismaisen kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa. Hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua.

Marraskuu on Mazzarellan toinen romaani. Romaani muodostuu neljästä kertomuksesta, joiden päähenkilöt pohtivat elämäänsä omissa elämänvaiheissaan. Lukija jää pohtimaan, kuinka kyseiset henkilöt liittyivät toisiinsa, vai liittyivätkö? Ainakin tarinoita yhdistää sama marraskuinen päivämäärä.

Itseäni ihastutti ja sen tunnelman helpoiten tavoitin, ensimmäinen kertomus, jossa elämänhallinnasta kirjoittava kolumnisti ikäänkuin esittää elämäänsä ulospäin. Eikö jokainen meistä ajoittain tee juuri niin? Somepäivityksineen ja kuulumisten kertomisen kautta esitämme elämästämme sellaista kuvaa, jota haluamme ja kenelle haluamme. Hieman kuin lapsuuden barbie-leikeissä; tää tekis nyt näin...

Ehkäpä kolme muuta tarinaa ovatkin hieman erikoisempia tapauksia, lukiessa jää miettimään voiko sellaista ollakaan? Mutta miksipä ei. Mitäpä sitä itse kaikesta maailman menosta tietääkään. Mutta ensimmäisen tarinan hykerryttävä tunne kantaa kirjan loppuun asti, vaikka lukiessa ihmetys kasvaakin. Tervetullutta vaihtelua kuitenkin kirja tarjoaa. Sen kaikkiin vivahteisiin ei pääse yhdellä kertaa edes käsiksi.

Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen on nokkelasanainen panelisti nykyisissä "ajankohtaisissa" keskusteluohjelmissa, mutta ihan samanlaista humoristista nokkeluutta ei hänen romaaneistaan taida löytyä. Joitain kuukausia aiemmin luin Juurihoidon ja siitä tekstin tänne blogiinkin laitoin...muistaakseni totesin, että vähän vähemmänkin tarinan käänteitä olisi riittänyt...

Vadelmavenepakolaisessa käy samalla tavalla. Alkuasetelma on herkullinen ja hieman hupaisa: suomalainen mies haluaa olla ruotsalainen perheenisä. Ja mikäpä siinä. Sitä kohti voi elämässä hyvinkin pyrkiä ja toivoa saavuttavansa sitä kautta onnellisuuden. Tämän meidän sympaattisen Mikko Virtasen keinot vain eivät pysy sympaattisuuden puolella, kun hän todenteolla käynnistää muuttumisensa ruotsalaiseksi Mikael Anderssoniksi.

Nousiaisen tekstiä on ilo lukea, se on sujuvaa, paikoitellen hauskaa, mutta mikä saisi hänet lopettamaan juonen kehittelyn hieman aiemmin, niin että lukija voisi vielä kuvitella tarinaa uskottavaksi? Että voisi jäädä siihen hykerryttävään ajatukseen, voisiko näin oikeasti tapahtua?

No se ainakin selvisi, ettei Nousiaisen Vadelmaveneellä ole mitään yhtymäkohtaa Kasmirin Vadelmaveneeseen ;) Paitsi Helsinkiä pakoon menevät molemmat.

Katajamäellä kaikki hyvin

Todellinen hyvänmielen kotimainen kirjasarja kertoo pienestä, mutta lämminhenkisestä ja eläväisestä kylästä, Katajamäestä. Katajamäen muutamien talojen asukkaille sattuu ja tapahtuu, onnenpotkuja ja huonojakin edesottamuksia. Kylä on ikäänkuin laajentunut sarjan edetessä; ensimmäisissä kirjoissa kerrottiin vain muutaman talon väen kuulumisia. Jokaisessa uudessa osassa on kylälle löytynyt jälleen lisää asukkaita, milloin läheiseen kartanoon, milloin pieneen torppaan. Tai, kuten nytkin, kyläkoululle, opettajaksi. Opettajia on ennättänyt vuosien varrella vaihtua jo muutamaan otteeseen tähän kyläkouluun. Yllättävää kyllä, monesti on poismuuttamisen syynä ollut jokin romanssin tapainen...

Anneli Kivelä on edennyt sarjassaan jo 12. romaaniin ja ainakin minä toivon, että Katajamäen sattumuksia saataisiin lukea vielä usean kirjan verran, niin tutuksi nuo hahmot ovat vuosien varrella jo tulleet. Toivotan kirjailijalle pitkää ikää ja innokkuutta kirjoittamiseen!

Nyt koulun johtajaopettaja vaihtuu monien vuosien jälkeen. Jännityksellä kyläläiset odottavat millainen mies uusi opettaja onkaan. Yllättäen paikalle saapuukin nuori naisopettaja, jolle vakanssi on myönnetty. Kyläkaupalla kihistään uteliaisuudesta ja hiljalleen tutustuminen käynnistyy. Kylältä löytyy myös tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivia poikamiehiä...uusia ja entisiä. Taidettiin kirjan aikana ennättää hääjuhliinkiin, mutta kenen...?

Voisit aloittaa sarjan ihan alustakin...Kotiin Katajamäelle.

Hyvästien aika

Jos kuollessasi saisit valita, jäätkö hengeksi maan päälle seuraamaan rakkaittesi elämää, vai siirrytkö ajan rajan tuolle puolen, kummanko valitsisit? Tästä mahdollisuudesta lähtee liikkeelle S.D. Robertson romaanissaan.

Isä, Will, on luvannut äitinsä menettäneelle tyttärelleen, että hän ei koskaan jätä tytärtään, mutta elämä on arvaamatonta ja eräänä päivänä Will huomaa onnettomuuden jälkeen seuraavansa sivusta, kuinka häntä itseään yritetään turhaan elvyttää. Koskettava lähtöasetelma ja mielikuvituksellinen jatko on luvassa tässä Robertsonin, ymmärtääkseni ensimmäisessä, romaanissa. 

Omalla tavallaan kirja pohtii myös oikean ja väärän eroa, valintojen merkitystä, ihmiselle itselleen ja toisille. Onnekseen kirjailija ei sorru kutsumaan kuolleita hahmoja enkeleiksi, vaan kutsuu heitä hengiksi, itselleni tuo oli lukiessa jotenkin merkityksellinen seikka. Se toi tarinaan ehkä tarvittavan ripauksen mahdollisuutta; voisiko näin jopa oikeasti tapahtua?

Kirjassa on haikea vire, kansitekstissä kirjailijaa verrataan Jojo Moyesiin ja John Greeniin...ehkäpä jotain tyylillisesti samaa heissä voisi ollakin. 

Juonesta olisin itse jättänyt lopun tapahtumista jotain pois, joskus vähemmän voi olla enemmän, mutta siellä ne tragediat nyt odottavat perhettä... ja kaikesta selvitään.

Kannattaa lukea, mutta älä pahoita mieltäsi oikeaoppisuuden puuskassa.

Romaani taitaa kuulua syksyn uutuuskirjoihin!

Nainen joka unohti

Liane Moriarty kertoo tarinan nelikymppisestä Alicesta, joka jumppatreeneissä kaaduttuaan lyö päänsä ja menettää lähimuistinsa. Viimeiset kymmenen vuotta pyyhkiytyvät pois, ja elämä vaikuttaa yllättäen aika oudolta. Mitä kaikkea onkaan tapahtunut parisuhteessa, perheessä, työelämässä, ystävien ja sukulaisten kesken...kuinka ihminen itse on muuttunut?

Mitä jos tuollainen tälli osuisi omalle kohdalle? Mitä viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut sellaista, jota ei tunnistaisi omakseen? Ehkäpä tunne voisi olla yhtä hämmentävä kuin romaanin Alicella. Miksi nuo joskus niin läheiset ihmiset suhtautuvat minuun jotenkin oudosti? Keitä nuo ihmiset ovat, jotka tuntuvat olevan minulle hyvinkin läheisiä? Miksi entinen tärkeä ihminen ei ehkä edes tahdo tuntea minua enää...? Voisiko kuulostaa tutulta omaan elämääsi siirrettynä?

Ja ilman tällejäkin voi lähimuisti hieman pätkiä...aika pitkään sain kirjaa lukea ennen kuin olin varma, että olenhan minä tämän lukenut aiemminkin...enkä silti muistanut, kuinka Alicen tarina tulee päättymään...! Kannattaa lukea, minun muistini huonous ei kerro mitään romaanin mieleenpainuvuudesta tai hyvyydestä. Luen sen varmaan joskus kolmannenkin kerran ;)

Loistava ystäväni

Arvioinneissa paljon julkisuutta ja kehujakin saanut Elena Ferrante Napoli- sarjallaan ei saanut minua niin innostuneeksi kuin olisin toivonut. Ajattelin, että tässä voisi olla syvällisempääkin luettavaa noiden kevyempien romaanien lomaan. Ja toki näin olikin, paikoitellen jo hyvinkin raskasta!

Sarjan ensimmäinen osa aloittaa tarinan kahdesta ystävästä, Lilasta ja Elenasta. Miljöönä toimii sodanjälkeinen Napoli, jossa köyhyys ja väkivalta, kilpailu selviämisestä, luokkaerot, poliittiset taustat ja niiden aiheuttamat riidat, ovat noissa kortteleissa jokapäiväisiä. Tarina onkin varsinaista tyttöjen välistä ystävyyttä, sillä ajoittain ei ole selvää puhutaanko ystävistä vai vihamiehistä. Keskinäinen kateus ja erikoisetkin suhteet lähipiirien sisällä muodostavat sen kudelman, jossa tyttöjen tarina kasvaa ja kehittyy.

Loistava ystävä kertoo tyttöjen lapsuuden ja nuoruuden vuosista. Heidän tarinansa jatkuu aikuisuuteen seuraavissa osissa. Toinen osa, Uuden nimen tarina, on jo ilmestynyt suomeksi. 

Sarjaa kuvataan kansainväliseksi ilmiöksi, moderniksi mestariteokseksi, mitä se saattaakin olla, minä en vain löytänyt itseäni ihailemassa Napolin kujien ja katujen maailmaa. Niin miljöö, kuin ajankuvaus, jäivät vieraiksi, harmillista. Kokeile sinä toimisiko kohdallasi paremmin!

Kohtalon tähdet

Nora Roberts on kuulunut jo kauan suosikkikirjailijoihini. Hänen romanttiset kertomuksensa tuovat mukavaa sävyä lukijan tavalliseen arkeen. Hänen tarinoidensa kautta myös glamour-maailma on tullut aavistuksen lähemmäksi, päähenkilöissä kun on löytynyt hyvinkin "kauniita ja rohkeita".

Roberts on kirjoittanut myös joihinkin romaaniensa juoniin murhia ja petoksia sun muuta, joihin minä en ole ollut halukas tarttumaan. Nyt tämä uusin suomennettu trilogia, josta siis on julkaistu vasta kaksi osaa, vie lukijan jo fantasiakirjallisuuden puolelle. Romantiikkaa löytyy edelleen runsaasti, mutta niin myös takakannessa mainostettua taikaakin. 

Taiteilija Sasha Riggs kohtaa toistuvasti unimaailmassaan samat henkilöt. Henkilöt, jotka siirtyvät hänen taideteoksiinsakin. Alitajunta ohjaa hänet matkoille kauniille Korfun saarelle ja siellä salaisuudet alkavat paljastua. Ja salaisuuksia onkin kasaantunut melkoisesti. Romaani lähtee kerimään auki suurta vyyhtiä, johon kuuluvat taikuri ja monet muut mystiset henkilöt. 

Tällä tasolla, tai tällaisissa maailmoissa, liikkuva romaani ei ole minun juttuni, mutta kyllä minä tämän trilogian läpiluen. Kyllä Roberts kuitenkin niin sujuvasti ja taidokkaasti tarinaa eteenpäin kuljettaa! 
Yöpöydällä odottaa jo toinen osa, Huokausten poukama...

Kesä Toscanassa ja Provencen tuoksu

Olin sivuuttanut Elizabeth Adlerin romaanit tähän saakka. Silmiini oli aina osunut hänen romaaneistaan sellaisia, joissa tapahtuu murha tai vähintään suuren luokan ryöstöoperaatio. En halua lukea jännäreitä tai dekkari-tyyppistä kirjallisuutta. Nyt onnekseni löysin yhteisniteenä romanttisen kesälukemiston kirjailijan tuotantoa ilman suurta jännitysaineistoa. 
Adler kirjoittaa hyvin. Hänen tekstiään on ilo lukea. Se vie mennessään ja etenee sujuvasti. Aivan kuin olisin itse oleillut Toscanan lämmössä ja Provencen niityillä!

Kummassakin romaanissa tarinan pääosa on annettu naiselle, jolla on elämässä takanaan kolhuja, kaipuu uuteen alkuun ja kas - ihanasti se mahdollisuus ilmestyy heidän eteensä. Kaikki ei suju ruusuilla tanssien, mutta matka on mielenkiintoinen ja lopussa onni on löydettävissä käden ulottuvilla. Eli ihanteellinen arjesta irrottautumisen resepti meille lukijoille. Aivan noin yksinkertaisesti ei romaanien juonetkaan etene, mutta sallittakoon oikaisu tällä kertaa.

Suosittelen tarttumaan kirjoihin kaukokaipuun iskiessä, tai milloin vain. Itselläni ei tuota kaipuuta kaukomaille ilmesty, mutta pidin silti!

Kumpikin romaaneista on ilmestynyt itsenäisinä teoksina aiemmin, pokkarikantaan on luotu tämä yhteisnide.

Kesän antia

Syyskuu on vaihtunut kalenterista esille ja lienee aika palata talvikauden rutiineihin...
Kesällä kyllä luin ahkerasti kirjoja, mutta millään en jaksanut niistä raportoida täällä blogissa. Listaan tänään tänne kesällä luetut kirjat, niistä tulossa sitten syksyn mittaan kommentteja entiseen malliin. Tiedät odottaa...!
Kesän kirjallisuuteen mahtui niin mukavaa kevyttä, kuin jokunen syvemmälle luotaava kaunokirjallinen teos:

Nora Roberts: Kohtalon tähdet
Elisabeth Adler: Kesä Toscanassa
Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Liane Moriarty: Nainen joka unohti
Anneli Kivelä: Katajamäellä kaikki hyvin
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Tuija Lehtinen: Ruusunnuppu
Tuija Lehtinen: Onnentyttö
Tuija Lehtinen: Maria              
Danielle Steele: Osoitteena Charles Street 44
Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani *
Cathy Kelly: Sisarten kesken
Elisabeth Adler: Provencen tuoksu

* tätä kirjaa suosittelen näistä jo etukäteen, jos mietit mitä lukisit seuraavaksi!

Tällä hetkellä työn alla on Ulla-Lena Lundbergin Jää, ja todellakin sen lukeminen tuntuu lähes työstä käyvän...kirja on kyllä mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu, mutta hidaslukuinen. Kyllä siitä selvitään! Omassa lukuhistoriassani en ole tainnut kovin montaa kirjaa kesken jättää, vaikka sitäkin nykyään suositellaan. Haluan antaa kirjalle ja kirjailijalle mahdollisuuden onnistua, loppuun asti. 
Ja ihan pöljiä tapauksiahan en edes aloita :)

Hauskasti edustaa tuossa listassa Miika Nousiainen mieskirjailijoiden kunniaa. Melko vahvasti näkyy taipumukseni lukea ennen kaikkea naisten tuotoksia.

Palataan asiaan!

Ystävyys yllättää

Cathy Kelly vie meidät neljän ystävyksen elämän maisemiin kertoen vuorollaan jokaisen naisen kuulumisista. Naisia yhdistää naapuruus ja yhteiset ystävät, muutoin he edustavat eri ikäluokkia ja sosiaalisia asemia.

 

Onni ja onnellisuus on välillä haurasta ja epävarmojen lankojen varassa. Menestys, muutto, sairastuminen, tylsistyminen, tai melkein mikä vain, voi heilauttaa tasapainon perheessä, ihmissuhteessa ja työssä pois paikaltaan.

 

Jokainen näistä naisista käy läpi erilaista elämänmuutosta ja kuten kunnon romaanissa kuuluukin, he hiljalleen nousevat toistensa tueksi, niin ilossa kuin surussakin. Niin erilaiset ovat naisten tarinat, että lukija löytänee jotain kosketuspintaa omaankin elämäänsä. Vaikka lukisi kirjan uudelleen aina joidenkin vuosien päästä.

 

Ystävän sairastumisen myötä nousee vasta toden teolla esille, miten tärkeää on kyetä nauttimaan pienistäkin onnen hetkistä arjen keskellä.

 

Cathy Kelly on yksi suosikki kirjailijoistani, mikäli sitä et vielä sattunut tietämään!

 

 

Muistojen kerääjä

Marmorikuulien maailmasta avautuu pilkahdus tämän menneisyyteen katsovan romaanin myötä. Voiko ihmisellä olla ikään kuin toinen todellisuus oman elämänsä rinnalla? Elämä, josta oma perhe ei tiennyt mitään? Nuo menneisyyden tapahtumat alkavat aueta "kuula kerrallaan", kun tytär Sabrina alkaa selvittää isänsä yllättäen esiin tulleen mittavan marmorikuulakokoelman taustaa ja merkitystä. Aivoinfarktin myötä muistinsa menettänyt isä saa koota myös itselleen pala kerrallaan mennyttä elämäänsä.

Myös Sabrinan koko lapsuus ja menneisyys näyttäytyy näiden uusien asioiden valossa erilaiselta. Miten se vaikuttaa tähän hetkeen ja tulevaisuuteen?

 

Historiassa romaani liikkuu isän koko eletyn elämän ajassa, mutta tässä ajassa tapahtumia selvitellään vain yhden vuorokauden kuluessa.

 

Cecelia Ahern on onnistunut jälleen kirjoittamaan hieman erilaisen ja kiinnostavan romaanin. Ensimmäisten suomennettujen romaanien maaginen maailma tuntuu jääneen taakse ja tilalle ovat astuneet todellisemmat mysteerit elävässä elämässä. Aivan tavallisen arkipäivän kuvauksia eivät mitkään hänen romaaninsa ole olleet. Suosittelen.

 

Hiljaisuus

Laila Hirvisaari on tarttunut vihdoin sota-ajan jälkeisiin lapsuusvuosiin puhumattoman tytön tarinan kautta.

Inga on menettänyt traumaattisesti vanhempansa ja elää nyt lapsuuttaan isovanhempiensa hoivissa itä-rajan tuntumassa pienessä kylässä. Inga on lakannut puhumasta. Hän kommunikoi toisten kanssa vihkoon kirjoittamillaan kysymyksillä ja vastauksilla. Mutta etenkin koulussa hänen erilaisuuteensa suhtaudutaan julmasti. Opettajan ja luokkatovereiden silmätikuksi joutuminen aiheuttaa Ingan elämässä paljon pahaa ja vaarantaa koko tytön elämän.

 

Kirjassa keskitytään yhden kesän tapahtumiin. Helsingistä saapuvan ystävän, lääkäri Tuomaksen, ja hänen poikansa Joelin kautta, jotain liikahtaa Ingan mielessä ja Inga saa muistoihinsa uuden kosketuksen.

 

Yksi tarina sodan jalkoihin jääneistä perheistä ja lapsista. Jokainen tarina ansaitsisi tulla kuulluksi ja nähdyksi.

 

 

Elovena-tyttö

Nyt on Roope Lipasti onnistunut kirjoittamaan tasalaatuisen ja humoristisen romaanin meistä suomalaisista maahanmuuttajanäkökulmasta. Teos oli vuoden 2017 Kirjan ja ruusun päivän romaani. Kirjan tekstiä on kuvittanut Karoliina Korhonen.

 

 

Taloyhtiön dynamiikka joutuu tarkasteluun uuden asukkaan muuton myötä. Osa asukkaista vastustaa tulijaa ylilyönteihin saakka, osa päättää toivottaa Jussufin lämpimästi tervetulleeksi. Pekka ottaa tehtäväkseen perehdyttää tulijan suomalaisuuden saloihin. Matkan varrella etsitään suomalaisen naisen prototyyppiä, Elovena-tyttöä, jonka Jussuf oli matkansa varrella jo aiemmin kohdannut. Kuka tuo mystinen nainen olikaan, paljastuu tietenkin aivan loppumetreillä. Eikä Jussufkaan ihan sellainen maahanmuuttaja tainnut olla, joksi Pekka häntä luuli...

 

Mukava lisä Kirjan ja ruusun päivän romaanien sarjaan. Lue ihmeessä, jos jostain käsiisi saat. Teosta ei kaupoissa myydä.

 

 

Sydämenasioita Jylhäsalmella

Ihana kotimainen romanttinen Kirsi Pehkosen uutuuskirja Sydämenasioita Jylhäsalmella ilmestyi tänä keväänä Karistolta. Kirja aloittaa uuden maalaisromanttisen sarjan.

Ulkonäöltään sarja tuntuu lähes identtiseltä Anneli Kivelän Katajamäki-sarjan kanssa. Ja ehkä sisällöllisestikin samaa kepeyttä teksteissä löytyy.

Jos kaipaat mukavaa hyvänmielen romaania vaikka tuleviin kesälomapäiviisi, niin suosittelen Jylhäsalmen Lossari- kahvilan väkeen tutustumista! Kirjasta ei tosin ole iloa moneksi päiväksi, sen verran nopealukuinen se on.

 

Juuri opettajaksi valmistunut Riina ottaa kesäpestin tätinsä lossikahvilasta. Kauniiden maisemien ja mukavien ihmisten keskellä elämän murheetkin tuntuvat jäävän taakse. Onni löytyy kesäpäivästä, aamu-uinneista ja iltasouduista sekä yllättävistä kohtaamisista tiskin takana. Itikoita ei kesäpäivän idyllissä mainita - mistähän se sellainen lossiranta löytyisi?

 

Voin suositella myös tuota alussa mainitsemaani Katajamäki-sarjaa kesälukemiseksi...siitä on ilmestynyt jo 11 kirjaa, joten ihan heti eivät kesken lopu!

Ja tuttaville vinkiksi; kirjastosta ei tarvitse niitä kirjoja etsiskellä - lainaan saat ne myös minulta ;)

 

 

Kaikki oikein

Suomalaisten unelmasta, lottovoitosta, kertoo Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein romaani. Puolihuolimattomasti pelattu yksi rivi poikii jättipotin, seitsemän miljoonaa Puttosen pariskunnalle.

 

Romaani pohtii mitä lottovoitto saa aikaan tavallisen ihmisen elämälle: Jatkaako töissä, kenelle kertoa, mitä hankkia, kehen luottaa, mitä rahoille pitää ja voi tehdä, säilyvätkö ihmissuhteet ennallaan... Todentuntuista pohdintaa päähenkilöiden elämän kannalta. Elämänhallinta voi myös osoittautua haastavaksi, jos ei se liene täysin selkeää ja helppoa muutoinkaan.

 

Härkösen romaaneissa henkilöt ovat arkisen rosoisia, niin nämä Eevi ja Karikin. Tavallisia ihmisiä tavallisten ihmisten ongelmineen. Niin työkuviot kuin ihmissuhteet, kouluajan traumat, suhde tavaraan, omistamiseen, alkoholiin, työhön...jokainen lukija löytää varmaankin jotain kosketuspintaa omaansa tai läheisten elämään.

 

Ja se ajatus; entä jos itse voittaisi, mitä silloin tekisi? Tulisiko elämästä helpompaa vai hankalampaa, lähtisikö "mopo käsistä" vai kestäisikö onnellinen olotila? Sillä ei raha tuo onnea, se voi helpottaa arjen haasteita, mutta sisäinen tyytyväisyys, onni, täytyy löytää muuten.

 

 

Ihanaa elämää

Anna Gavalda kirjoittaa persoonallisesti ja omalla tyylillään. Hänen tekstinsä on  henkilöiden vuoropuhelun ja tapahtumien paikan tarkkaa kuvausta, usein lyhyestä ajallisesta jaksosta. Lukija pääsee ikään kuin henkilöiden iholle seuraamaan tilannetta aitiopaikalta.

 

Pokkaripainoksessa Ihanaa elämää on kaksi Gavaldan teosta: Lempi ei ole leikin asia sekä Parempaa elämää.

Ensimmäisessä kirjassa Billie kertoo omaa ja ystävänsä Franckin tarinaa kouluajalta muistellen menneitä tapahtumia jouduttuaan onnettomuuteen vaelluksella. Yöllä tähtitaivaan alla on aikaa tilittää pikku tähdelle elämäntarinaansa. Rankkaa elämää eläneen Billien hyvät muistot kietoutuvat Franckin kanssa vietettyihin päiviin.

Olin lukenut tuon kirjan jo pari vuotta aiemmin. Muistin lukeneeni sen, mutta en muistanut siitä mitään. Tarinassa mikään ei tuntunut tutulta, mikä tuntui todella oudolta; yleensä juoni tai henkilöt palautuvat lukiessa kuitenkin mieleen, nyt niin ei käynyt. Ainut mikä tuntui tutulta oli kirjan alkuperäinen kansikuva. Nähtävästi tarina ei ollut koskettanut minua millään lailla. Pitäisiköhän testata tarina lukemalla se vielä uudestaan parin vuoden päästä...?

 

Kirjassa Parempaa elämää kerrotaan kahden eri henkilön päivästä; ensiksi vuoron saa Mathilde ja jälkimmäisessä osassa ääneen pääsee Yann. Mathilden tarinassa suurista rahoista ja käsilaukun hukkaamisesta kiertyy merkillinen tapahtumasarja, joka muuttaa Mathilden elämän. Päätös on ennakoitava, mutta samalla yllättävä. Gavaldan tyylinen.

Yannin tarinasta pidin. Sen viipyilevä tunnelma, syvällinen pohdinta ja lopun ratkaisu jätti tarvittavan hyvän mielen, mikä jäi puuttumaan aiempien henkilöiden osalta. Loppu hyvin siis, kaikki hyvin.

 

 

 

 

 

Juurihoito

Kertomus Onni Kirnuvaaran jälkeläisistä lähtee hauskasti liikkeelle kohtaamisesta hammaslääkärissä. Asiakkaaksi saapuva Pekka tapaa saman sukunimen omaavan hammaslääkäri Eskon ja epäilys veljeydestä syntyy saman tien. Tahmean alun jälkeen yhtäläisyyttä isättömien poikien tarinassa alkaakin löytyä.

Isän historia alkaa avautua matka toisensa jälkeen veljesten uskallettua liikkeelle. Matkan varrelta löytyy sukulaisia ihan ylenpalttisesti, mistä lienee Onni Kirnuvaara energian kulkuunsa saanutkaan... Isän historia saadaan kasaan, mutta selityksiä millekään ei oikeastaan anneta.

 

Hampaiden hoidon tärkeyttä sen sijaan Esko muistaa tuoda esille aivan kaikissa tilanteissa ja juonen käänteissä! Veikkaan, että lukijakin tarttuu romaanin edetessä hammaslankaan ainakin kerran. No mikäs siinä, asia on toki tärkeä.

 

Lapsuuden perheissään jotain vaille jääneet pohtivat isän tekemisiä eri näkökulmista. Menetys on aiheuttanut katkeruutta, osattomuutta, mutta myös sympatiaa ja ymmärrystä löytyy. Kuinka paljon meitä muovaa perimä ja mikä osuus on ympäristöllä? Sisaruksissa on paljon samaa ja paljon erilaista, kuten heidän elinolosuhteillaan.

 

Miika Nousiaisen ote kerronnassa on tasapainoinen alusta loppuun saakka. Sopivasti huumoria kulkee koko tarinan ajan rosoisten elämänkohtaloiden kuvauksissa. Mutta oliko niitä sisaruksia nyt ihan niin paljon pakko kerryttää...vaikka kai tällaisia onni kirnuvaaroja löytyy joka mantereelta.

 

Takakannen esittelytekstissä sanotaan elämässä olevan kolme suurta kysymystä: Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko?

Näiden teemojen kanssa painivat kaikki päähenkilöt. Oikeassakin elämässä.

 

 

Lily ja mustekala

Puoli kirjaa humoristista ja kaunista kuvausta isännän ja ihanan mäyräkoira Lilyn yhteiselosta. Ja toinen puoli kamppailua "mustekalaa" vastaan, rakkaan lemmikin sairauteen sopeutumista tai sitä vastaan taistelua.

 

Steven Rowley on kirjoittanut toipumistarinan Lily-koiran tarinaksi. Tarina piirtää kuvan yksinäisestä miehestä, jonka elämän sisältö on kietoutunut rutiineihin koiransa kanssa. Torstaina puhutaan pojista ja perjantaisin pelataan Monopolia. Hauskoja sattumuksia ja dialogia koiraneidin kanssa. Kyllä koiran kanssa voi jutella, eihän siinä mitään outoa ole?

 

Mutta oudoksi tarina muuttuu taistelussa mustekalaa vastaan. 50 sivua meriseikkailua päämääränä mustekalan löytäminen ja tuhoaminen...no, erilaisia houreunia näkee varmaan jokainen ylikuormittunut ja stressaantunut, mutta kirja olisi toiminut ilman tuota jaksoakin. Loppuvaiheessa piti hieman tsempata itseään lukemaan viimeisiä lukuja, kun lopun vääjäämätön ratkaisu alkoi lähestyä...

 

KOIRAN!PUHEEN!KUVAAMINEN!NÄIN!OLI!HAUSKA!JA!KUVAA!HYVIN!INNOKASTA!HÄNNÄNHEILUTTAJAA!

 

 

 

 

Ikoni

Törmäsin kirjailijan nimeen kirjakaupan hyllyllä ja yllätyin. Kirjailija Marja-Sisko Aalto työskentelee "päivätyönään" Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulin notaarina, enkä ollut tiennyt hänen kirjailijan urastaan aiemmin. Tämä teos on jo kolmas hänen Annette Savolainen- dekkarisarjassaan. Mielenkiintoiseksi kirjan tekee myös se, että se sijoittuu Kuopioon ja Ilomantsiin, tuttuihin itä-suomalaisiin maisemiin. Dekkareiden ystävä en edelleenkään ole, mutta tämä romaani oli nopealukuinen ja "riittävän siisti" - ruumiita kyllä tuli, mutta niiden äärellä ei viipyilty liian pitkään.

 

"Ikoni" lähtee liikkeelle 1600-luvulta idän ja lännen yhteenoton kuvauksesta. Surullista ja varmaankin todenperäistä kuvausta uskontojen nimissä tehdyistä puhdistuksista. Sen jälkeen romaanissa aikamatkaillaan tähän päivään välillä palaten historiaan.

 

Ikonit ovat tärkeässä roolissa romaanin rikoksissa, alusta alkaen. Jokaiseen murhaan liittyy ikonin tavoittelu, mutta syy ja selitys paljastuu vasta aivan loppumetreillä. Savolaispoliisit onnistuvat yhdistelemään epätodennäköisetkin johtolangat vyyhteä auki keriessään.

Lukijalle avautuu lukemisen ohessa myös mukavia kotimaan matkailun hetkiä Ilomantsin maisemista lukiessaan.

 

Loppukaneettina voisi sanoa, että kannattaa suhtautua riittävällä kiinnostuksella vanhojen aittojen alta löytyviin epämääräisiin tavaroihin...!

 

 

On ilo juoda teetä kanssasi

Earl Grey- tee näyttää olevan tärkeässä roolissa tämän romaanin alkaessa. Perienglantilaiseen tapaan teetä kuuluu juoda paljon ja usein. Hiljalleen maiseman muuttuessa pysyvämmin Espanjan mantereelle teen juonnin merkitys muuttuu ja Earl grey väistyy virmajuuren ja muiden yrttien taustalle...

 

No olipa jotenkin erikoinen romaani. Tällainen espanjalainen rytmi ja toiminnan räiskyvyys ei ole ihan mielekkäintä kerrontaa itselleni luettavaksi. Englantilainen aristokraatti saa tehtäväkseen selvitellä espanjalaisen kirjallisuuslehden tilaa ja suorittaa siellä ns. yt-neuvottelut. Nuorta miestä varoitellaan ennen tehtävään lähettämistä toimituksen viidestä naisesta, mutta lukijaa se tuossa vaiheessa vain ihmetyttää. Melko monimutkaiseksi juonen käänteet vielä kiertyvätkin ennen kuin tarina alkaa saada lopulta muotoaan. Alku on turhankin verkkaista ja irtonaista, mutta kun toiminta pääsee vauhtiin, sitä ei pysäytä mikään.

 

Espanjalainen kirjailija Mamen Sanchez ei ollut muistaakseni minulle tuttu entuudestaan. Jos haluat päivääsi vähän vipinää, tartu kirjaan ja jaksa lukea sitä alkua pidemmälle. Mutta älä odota ihan pelkkää teenjuontia. Kansi hieman hämää.

 

 

 

 

Linnan juhlat

Roope Lipasti, kirjailija ja kolumnisti, kuuluu suosikkikolumnistieni kärkeen; hänen nasevat ja humoristiset tekstinsä mm. Kotivinkki- lehdessä ovat lähes lehden odotetuinta antia. Yhdessäkään romaanissaan hän ei ihan siihen samaan säkenöintiin yllä koko kirjan ajaksi. Ajoittaisia väläyksiä löytyy, mutta ei liene mahdollistakaan pitää kokonaisen romaanin mitan sellaista otetta yllä.

 

Linnan juhlat tarjoilee hieman tulevaisuuteen (itsenäisyyspäivään 2017) sijoittuvaa tragikomediaa keski-ikäisestä Hannusta, jonka elämään vyöryy kriisien suma. Menee työ, menee parisuhde, menee pian asuntokin, mutta tilalle löytyy persoonan treineri Mikko. Ja sen jälkeen mikään ei mene ihan niin kuin piti, mutta tavoitteet näyttävät toteutuvan silti.

 

Ihan näin ei toivottavasti tosi elämässä käy kenellekään, mutta kyllähän näitä hannuja, mikkoja, markuksia ja marioita on olemassa. Jokaisen meidän elämässä on ainekset niin komediaan, draamaan kuin tragediaan, riippuu vain siitä millä hetkellä ja mistä kulmasta asioita katsoo.

 

Hyvän kotimaisen elokuvan tästä saisi.

 

 

 

 

Onnellisen avioliiton reseptejä

Kukapa ei kaipaisi Onnellisen avioliiton reseptejä...tässä romaanissa niitä tarjoillaan niin ihmissuhdetaitojen, ajattelutapojen kuin ruokaohjeidenkin muodossa. Jälleen yksi irlantilainen kirjailija, Kate Kerrigan, kirjoittaa sujuvaa, samanaikaisesti kevyttä ja syvää, tekstiä ihmissuhteista. Jostain syystä tuntuu, että suosikeikseni on noussut nimenomaan useampia irlantilaisia naiskirjailijoita.

 

Kerronnassa kulkevat rinnakkain Tressan elämä tämän päivän parisuhdepohdintoineen kuin hänen isoäitinsä Bernadinen aikanaan läpikäymät parisuhteen haasteet. Samankaltaisuutta löytyy tietenkin paljon, vaikka olosuhteet ja aika ovatkin muuttuneet. Mitkä ovat onnellisen parisuhteen takeet, mille pohjalle onnistunut suhde rakennetaan? Onko tässä pohdinnassa kovinkaan moni asia muuttunut vuosikymmenten aikana? Sovittuja avioliittoja ei länsimaisessa kulttuurissa toki enää ole, mutta romanttisen ikuisen onnen toivossa solmitut liitot harvoin taitavat sinne ikuisuuteen asti kantaa.

 

Kompromissi, uhraus, jaettu ilo, kestävyys, kunnioitus, hyväksyminen, uskollisuus, luottamus, sitoutuminen ja viisaus - näistä tarpeista oli tämä romaani leivottu, noista tarpeista syntynee hyvä parisuhdekin?

 

 

Eino

Kirjailija Matti Rönkä oli minulle uusi tuttavuus; en lue dekkareita, joten hänen kuuluisa Kärppä- sarjansa on minulle tuntematon.

 

Eino kiinnosti ikääntyneen, muistisairautta lähestyvän, sodankäyneen miehen tarinana. Ja sellaisena se oli hyvä. Ysikymppinen Eino on kokenut huimia nuoruusvuosinaan, rakentanut yrittäjän uraansa, räpiköinyt läpi perhe-elämän ja vanhuuden vaivojen nyt koittaessa, hieman raottaa menneisyyttään ja pehmeneekin pojanpojalle.

 

Käsittämätöntä on nykyaikana ajatella sitä maailmaa, jossa nuo sodankäyneet nuoret miehet elivät ja josta he kukin omilla keinoillaan selvisivät. Einon tarinassa on suuri mutka naapurimaan puolelle, ylimääräinen sellainen, jota varmaan monella muulla aikalaisella ei ollut, mutta ajankuva muutoin on koskettanut meidän jokaisen vanhempia tai isovanhempia. Odottamattomia valintoja, seurauksia, joita ei voi etukäteen tietää. Niistä on Einon tarina tehty. "Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen vanhuus", kuten Eino toteaa. Elämänmittainen sovitus, ajatelkaapa sitä.

 

 

 

Mielensäpahoittaja Miehen Työt

Kyllä on parempi ihan oikea kirja, ei tämmöinen kuvateos. Tosin jos miehet tämmöisen kuvakirjan helpommin lukevat, niin mikäs sitten siinä. Lienee nämä uudet Mielensäpahoittajan kuvakirjat enemmän miehille suunnatut? Kyllä ovat niin "huoltokirjahenkeen" kirjoitettuja... Harmittaa kuitenkin, ettei Tuomas Kyrö ole enää jaksanut luoda oikeaa romaania mielensäpahoittajan hengessä, vaan on lähtenyt markkinahenkisesti suoltamaan kevyempiä kuvakirjoja sarjana ihan...Keittiössä, Hiihtokirja ja Miehen työt.

 

Elokuvan nähtyään mielensäpahoittajan kuulee kummasti Antti Litjan äänellä kirjan tekstissä juttelevan. Enää en muista, miltä mielensäpahoittajan ääni ennen elokuvaa mielessäni kuulosti. Radiokuunnelmina en häntä aikanaan kuullut. Elokuvan sisältö perustui pitkälti kirjaan Miniä, vai liekö Miniä-kirja tullut jossain välissä lisäpainoksena. Varsinaisia mielensäpahoittajan nimellä olevia aiempia romaaneja ovat Mielensäpahoittaja,  Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike ja  Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja.

 

Mutta kyllä henkilönä ja hahmona Mielensäpahoittaja on vallan sympaattinen papparainen. Hän kyllä tietää miten asiat ovat ja miten ne olivat ennen paremmin. Ja hyvähän se on ääneen kertoa, että miten sitä niin mielensä jälleen pahoitti. Ettei jää kaivelemaan. Ja kyllä voi emännän kanssa olla oikeasti eri mielisyyttä siitä, montako astetta pitää sisällä lämpöä olla!

 

 

 

Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta

Tuija Lehtisen vuoden 2016 romaani vie lukijan nyt niin mediaseksikkään alan liepeille, eli huutokauppakamarin maailmaan. Helmin tavoitteena on kehittää Divarin Helmi -antiikkiliikettä ja samalla saada jalansijaa huutokauppameklarin roolissa. Työjuttujen lomassa "perhe on pahin" ja sukukin saa osansa, mutta tuttavien sukujuhlissa voi löytyä yllättäviä, kiinnostavia elementtejä. Monelle oksalle joutuu Helmikin kurkottamaan ennen kuin sopiva pesäpuu alkaa löytyä.

 

Henkilöitä vilisee turhankin paljon tässä letkeästi etenevässä tarinassa, ilman muutamaa tuttavaakin tarina olisi ollut tarpeeksi monikäänteinen. Lehtisen kerronnassa ei jäädä syviä syntyjä pohtimaan, vaan mennä porskutetaan täysillä eteenpäin. Mutta lukija saa takuuvarmasti sitä, mitä toivoikin: Hyvän tarinan rempseästi kerrottuna ja mausteena reilu annos, jos nyt ei romantiikkaa, niin henkilökohtaisia suhteita kuitenkin!

 

Joitakin vuosia sitten en erityisemmin pitänyt Lehtisen turhankin ronskista seksillä sävytetystä kerronnasta. Nyt ollaan lähempänä "normaalia" elämää ja ilmaisua. Mikä ikäkriisi lienee kirjailijan saanut höystämään tarinansa niin seksin täyteisillä kuvauksilla?

 

Vielä tätäkin teosta mukavammat lukukokemukset tarjosi mielestäni Lehtisen kaksi edellistä romaania, eli apteekkimaailmaan sijoittuvat Armon aika ja Jatkoaika. Mutta ei tätäkään lukematta kannata jättää!

Tuttaville vinkiksi; kirja löytyy myös minun hyllystäni.

 

 

Kun mustarastas laulaa

Suomen vuoden -17 Euroviisukappaleessa Norma John toivoo "Blackbird don`t sing", mutta tässä Linda Olssonin kirjassa Mustarastaan laulu tuo tullessaan hyvää. Se on merkki keväästä, talven taittumisesta ja samalla se symboloi uuden elämänvaiheen alkua, uutta mahdollisuutta, muutosta synkeästäkin yksinäisyydestä kohti yhteyttä toisiin ihmisiin.

 

Kirja oli yllättävän nopealukuinen. Kiinnostus hiljaista ja vetäytyvää naapuria kohtaan pysyi yllä pitkälle kirjaa lukiessa. Mikä oli hänen tarinansa, miksi hän oli valinnut yksinäisyyden ja vetäytymisen? Taiteen ja kirjallisuuden avulla toisten kanssa kosketuksiin pääseminen antoi oman erilaisen tasonsa kirjaan. Tarina kutoutui auki hiljalleen, etenikin ihan hyvää vauhtia, mutta lopun tunnelmasta en pitänyt. Kuten jo jossain aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, kaipaan kirjalta hyvän olon tunnetta lukukokemuksen päätteeksi. Tätä kirjaa oli hyvä lukea, mutta lopun synkeä, ennakoiva tunnelma jätti jäljelle epämiellyttävän olotilan.

Mutta olisiko tuollainen "joutsenlaulu" voinutkaan toisin päättyä?

 

Linda Olsson tuo erilaisten ihmisten yhteisiä tarinoita lukijalle tarjolle kaikissa romaaneissaan. Niistä olen lukenut aiemmin "Laulaisin sinulle lempeitä lauluja".

 

 

Accran kirjoitukset Sana on aseista voimakkain

Paulo Coelho kirjoittaa mielenkiintoisesti mielenkiintoisista aiheista. Tällä kertaa liikutaan vuoden 1099 maisemissa Jerusalemissa. Ennen suurta taistelua väki on kokoontunut kuulemaan viisaan Koptin puheita.
Esipuheessaan kirjailija viittaa kirjoitusten alkuperään. En ole tutkinut mitään lähteitä aiheen pohjalta, mutta kuvittelen tarinan olevan tarinaa, ei historiallista totuutta.
Coelho kirjoittaa paljon arvoista, viisaudesta ja totuudesta. Niitä löytyy Koptin puheiden muodossa tästäkin kirjasta paljon. Tekstiä on jopa hieman vaikea lukea, koska se on niin filosofista. Sen lukee joutuisasti läpi, mutta sitä ei jaksa jäädä syvällisesti pohtimaan. Ehkä joku jaksaa jäädä?
Minua tekstissä häiritsee ajoittainen yhtäläisyys Raamatun tekstin kanssa, kun kokonaisuus on kuitenkin jotain muuta. Teksti on taitava punos, mutta hieman epäselväksi jää, minkä kaiken kirjailija punoo yhteen.


Alkutekstissä viitataan myös Apokryfikirjoihin, jotka ovat jääneet Raamatun tekstikokoelman ulkopuolelle. Oletko jo lukenut ne? Minä en, kyllä sellainen opus tuolta hyllystä löytyy, mutta vielä en ole saanut aikaiseksi siihen tarttua.

Coelholta olen aiemmin lukenut ainakin menestyskirjat Alkemistin ja Pyhiinvaelluksen.

Ikuisen onnen salaisuus

Odotin kirjaan tarttuessani ihanan kepeää romanttista lukuhetkeä, kuten aiemmat tarinat, jotka Lucy Dillonin "kynästä" olin saanut lukea, olivat tarjonneet, mutta tämä kirja veikin näennäisestä kepeydestään huolimatta syvemmillekin vesille.

Ihmissuhteiden kiemurat, perhekuviot, työn merkitys, kirjallisuus, menneisyyden virheet, lemmikkien tärkeys, lapset ja lapsettomuus - kaikki suuret aiheet kulkevat tarinan sisällä. Ajoittain jo kaipasin valonpilkahduksia siitä ikuisesta onnesta, mitä kirjan nimi lupailee. Jouduin jopa tarkistamaan romaanin nimen...olinko ymmärtänyt sen väärin.

Toki tarinan voi varmaan lukea myös kevyemmin, mutta itse tartun herkästi niihin syvempiin merkityksiin ja tarttumapintaa niihin tässä kyllä oli riittävästi tarjolla.

 

Mutta kunnon romanttisen tarinan tavoin tässäkin "loppu hyvin, kaikki hyvin"- tarina saa päätöksensä viime metreillä.

Kaipaan kirjoilta lukukokemuksena hyvän olon tuottamista ja se toteutui tämän kirjan kohdalla. "Vaikeuksien kautta voittoon"- hengessä lukijalle jää hyvä mieli ja toivo paremmasta.

 

Aiemmin olin lukenut kirjailijalta Uuden onnen jäljillä sekä Eksyneiden sydänten koti, kumpikin olivat mukavan hykerryttäviä lukea!

 

 

 

Tapakristityn tyylikirja

Kolmas tammikuussa lukemani kirja oli Jaakko Heinimäen ja Kaisa Karirinnan yhdessä kirjoittama Tapakristityn tyylikirja - miten elää ja kuolla kristillisesti (Kirjapaja).

 

No, kuka on tapakristitty? Sitä voi pohtia koko lukemisen ajan ja samalla muistaa pitää hieman hymynkaretta suupielessä...!

Olen tykästynyt Heinimäen tapaan tuoda kristillisyyttä ja kristinuskoa tähän aikaan. Hänen tapansa ilmaista asioita tuo tervettä raikkautta vanhoihin, tärkeisiin arvoihin. Uusi, tähän päivään tuotu näkökulma avaa aina uusia ajatuksia entisestä tutustakin asiasta.

Näiden kahden käsittelyssä tutut opinkappaleet ja kristilliset tavat hieman tuulettuvat ja samalla he tuovat perinteisiä kristillisiä arvoja ja tapoja sekä kirkkovuotta esille myös omakohtaisten kokemustensa kautta nykypäivään sopivasti.

 

Taannoisesta opiskelustani on mieleen jäänyt ehkä parhaiten opinnäytetyöhön lainattu esimerkkikatkelma eräästä Heinimäen (ja Jolkkosen) aiemmasta kirjasta, jossa pohdittiin maallikkoutta (Heinimäki & Jolkkonen, Luterilaisuuden ABC, 2008).

 

Ilahduin nyt tätä tyylikirjaa lukiessani lähes yhtä paljon kuin aikanaan nykyisen Katekismuksen tullessa painosta; silloisen piispa Eero Huovisen taiten uudistaman perusteoksen teksti tuntui vastaavan hyvin omaa opillista näkemystäni. Sama tunne syntyi nyt lukiessani Tapakristityn tyylikirjaa. Erinomainen teos näin reformaation merkkivuonna jokaisen tavallisen tallaajan kouraan!

 

Suosittelen kaikille tapakristityille. Ja kaikille niille, jotka ajattelevat, etteivät ole. Tämän kirjan jaksaa lukea, vaikket kirkossa jaksaisi käydäkään ;)

 

 

 

 

P.S. Ja nyt on turha ajatella, että tässä blogissa tulisi jotenkin paljon hengellistä kirjallisuutta tarjolle. Ei tule.

Valintojen vuosi

Toinen tänä vuonna lukemani kirja oli Valintojen vuosi, kirjoittanut Cecelia Ahern.

Lienen lukenut kaikki Ahernin aiemmin suomeksi julkaistut romaanit. Niistä löytyy jotain yllättävää, erilaista näkökulmaa, mutta yleensä lempeällä otteella kirjoitettua.

 

Valintojen vuosi tutustuttaa meidät naapuruksiin, joiden elämässä myllertävät muutokset. Niin Jasmine kuin Matt joutuvat miettimään uusiksi elämänsä arvoja ja tärkeiden ihmissuhteiden merkitystä. Kuinka paljon työ ja ihmissuhteet, tai niiden  puute, määrittävät meitä? Kaikkia ratkaisuja tai sivujuonteita en ehkä itse olisi halunnut tarinan sisältävän, mutta lisämaustetta nekin toivat. Elämä voi lähteä kulkemaan uuteen suuntaan pienenkin sysäyksen myötä, lopputulosta ei voi koskaan varmuudella tietää.

 

Ja romanttista jännitettä pitää aina kirjasta ripaus löytyä. Olkoonkin, että tarinassa valinta ei olisikaan se, jota koko kirjan ajan odottaa. Elämänmakuista, pikkuisen utopistista, mutta silti arkirealismin rajoissa, sellaista on Ahernin romaanin maailma.

 

Harkitsin kirjan hankkimista itselleni, mutta kun löysin sen kirjaston hyllystä, päädyin lainaamaan. Vielä saattaa pokkarina kaupan päätyhyllystä joskus omaan kirjahyllyyn päätyä. Pidin.