Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta

Tuija Lehtisen vuoden 2016 romaani vie lukijan nyt niin mediaseksikkään alan liepeille, eli huutokauppakamarin maailmaan. Helmin tavoitteena on kehittää Divarin Helmi -antiikkiliikettä ja samalla saada jalansijaa huutokauppameklarin roolissa. Työjuttujen lomassa "perhe on pahin" ja sukukin saa osansa, mutta tuttavien sukujuhlissa voi löytyä yllättäviä, kiinnostavia elementtejä. Monelle oksalle joutuu Helmikin kurkottamaan ennen kuin sopiva pesäpuu alkaa löytyä.

 

Henkilöitä vilisee turhankin paljon tässä letkeästi etenevässä tarinassa, ilman muutamaa tuttavaakin tarina olisi ollut tarpeeksi monikäänteinen. Lehtisen kerronnassa ei jäädä syviä syntyjä pohtimaan, vaan mennä porskutetaan täysillä eteenpäin. Mutta lukija saa takuuvarmasti sitä, mitä toivoikin: Hyvän tarinan rempseästi kerrottuna ja mausteena reilu annos, jos nyt ei romantiikkaa, niin henkilökohtaisia suhteita kuitenkin!

 

Joitakin vuosia sitten en erityisemmin pitänyt Lehtisen turhankin ronskista seksillä sävytetystä kerronnasta. Nyt ollaan lähempänä "normaalia" elämää ja ilmaisua. Mikä ikäkriisi lienee kirjailijan saanut höystämään tarinansa niin seksin täyteisillä kuvauksilla?

 

Vielä tätäkin teosta mukavammat lukukokemukset tarjosi mielestäni Lehtisen kaksi edellistä romaania, eli apteekkimaailmaan sijoittuvat Armon aika ja Jatkoaika. Mutta ei tätäkään lukematta kannata jättää!

Tuttaville vinkiksi; kirja löytyy myös minun hyllystäni.

 

 

Kun mustarastas laulaa

Suomen vuoden -17 Euroviisukappaleessa Norma John toivoo "Blackbird don`t sing", mutta tässä Linda Olssonin kirjassa Mustarastaan laulu tuo tullessaan hyvää. Se on merkki keväästä, talven taittumisesta ja samalla se symboloi uuden elämänvaiheen alkua, uutta mahdollisuutta, muutosta synkeästäkin yksinäisyydestä kohti yhteyttä toisiin ihmisiin.

 

Kirja oli yllättävän nopealukuinen. Kiinnostus hiljaista ja vetäytyvää naapuria kohtaan pysyi yllä pitkälle kirjaa lukiessa. Mikä oli hänen tarinansa, miksi hän oli valinnut yksinäisyyden ja vetäytymisen? Taiteen ja kirjallisuuden avulla toisten kanssa kosketuksiin pääseminen antoi oman erilaisen tasonsa kirjaan. Tarina kutoutui auki hiljalleen, etenikin ihan hyvää vauhtia, mutta lopun tunnelmasta en pitänyt. Kuten jo jossain aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, kaipaan kirjalta hyvän olon tunnetta lukukokemuksen päätteeksi. Tätä kirjaa oli hyvä lukea, mutta lopun synkeä, ennakoiva tunnelma jätti jäljelle epämiellyttävän olotilan.

Mutta olisiko tuollainen "joutsenlaulu" voinutkaan toisin päättyä?

 

Linda Olsson tuo erilaisten ihmisten yhteisiä tarinoita lukijalle tarjolle kaikissa romaaneissaan. Niistä olen lukenut aiemmin "Laulaisin sinulle lempeitä lauluja".

 

 

Accran kirjoitukset Sana on aseista voimakkain

Paulo Coelho kirjoittaa mielenkiintoisesti mielenkiintoisista aiheista. Tällä kertaa liikutaan vuoden 1099 maisemissa Jerusalemissa. Ennen suurta taistelua väki on kokoontunut kuulemaan viisaan Koptin puheita.
Esipuheessaan kirjailija viittaa kirjoitusten alkuperään. En ole tutkinut mitään lähteitä aiheen pohjalta, mutta kuvittelen tarinan olevan tarinaa, ei historiallista totuutta.
Coelho kirjoittaa paljon arvoista, viisaudesta ja totuudesta. Niitä löytyy Koptin puheiden muodossa tästäkin kirjasta paljon. Tekstiä on jopa hieman vaikea lukea, koska se on niin filosofista. Sen lukee joutuisasti läpi, mutta sitä ei jaksa jäädä syvällisesti pohtimaan. Ehkä joku jaksaa jäädä?
Minua tekstissä häiritsee ajoittainen yhtäläisyys Raamatun tekstin kanssa, kun kokonaisuus on kuitenkin jotain muuta. Teksti on taitava punos, mutta hieman epäselväksi jää, minkä kaiken kirjailija punoo yhteen.


Alkutekstissä viitataan myös Apokryfikirjoihin, jotka ovat jääneet Raamatun tekstikokoelman ulkopuolelle. Oletko jo lukenut ne? Minä en, kyllä sellainen opus tuolta hyllystä löytyy, mutta vielä en ole saanut aikaiseksi siihen tarttua.

Coelholta olen aiemmin lukenut ainakin menestyskirjat Alkemistin ja Pyhiinvaelluksen.

Ikuisen onnen salaisuus

Odotin kirjaan tarttuessani ihanan kepeää romanttista lukuhetkeä, kuten aiemmat tarinat, jotka Lucy Dillonin "kynästä" olin saanut lukea, olivat tarjonneet, mutta tämä kirja veikin näennäisestä kepeydestään huolimatta syvemmillekin vesille.

Ihmissuhteiden kiemurat, perhekuviot, työn merkitys, kirjallisuus, menneisyyden virheet, lemmikkien tärkeys, lapset ja lapsettomuus - kaikki suuret aiheet kulkevat tarinan sisällä. Ajoittain jo kaipasin valonpilkahduksia siitä ikuisesta onnesta, mitä kirjan nimi lupailee. Jouduin jopa tarkistamaan romaanin nimen...olinko ymmärtänyt sen väärin.

Toki tarinan voi varmaan lukea myös kevyemmin, mutta itse tartun herkästi niihin syvempiin merkityksiin ja tarttumapintaa niihin tässä kyllä oli riittävästi tarjolla.

 

Mutta kunnon romanttisen tarinan tavoin tässäkin "loppu hyvin, kaikki hyvin"- tarina saa päätöksensä viime metreillä.

Kaipaan kirjoilta lukukokemuksena hyvän olon tuottamista ja se toteutui tämän kirjan kohdalla. "Vaikeuksien kautta voittoon"- hengessä lukijalle jää hyvä mieli ja toivo paremmasta.

 

Aiemmin olin lukenut kirjailijalta Uuden onnen jäljillä sekä Eksyneiden sydänten koti, kumpikin olivat mukavan hykerryttäviä lukea!

 

 

 

Tapakristityn tyylikirja

Kolmas tammikuussa lukemani kirja oli Jaakko Heinimäen ja Kaisa Karirinnan yhdessä kirjoittama Tapakristityn tyylikirja - miten elää ja kuolla kristillisesti (Kirjapaja).

 

No, kuka on tapakristitty? Sitä voi pohtia koko lukemisen ajan ja samalla muistaa pitää hieman hymynkaretta suupielessä...!

Olen tykästynyt Heinimäen tapaan tuoda kristillisyyttä ja kristinuskoa tähän aikaan. Hänen tapansa ilmaista asioita tuo tervettä raikkautta vanhoihin, tärkeisiin arvoihin. Uusi, tähän päivään tuotu näkökulma avaa aina uusia ajatuksia entisestä tutustakin asiasta.

Näiden kahden käsittelyssä tutut opinkappaleet ja kristilliset tavat hieman tuulettuvat ja samalla he tuovat perinteisiä kristillisiä arvoja ja tapoja sekä kirkkovuotta esille myös omakohtaisten kokemustensa kautta nykypäivään sopivasti.

 

Taannoisesta opiskelustani on mieleen jäänyt ehkä parhaiten opinnäytetyöhön lainattu esimerkkikatkelma eräästä Heinimäen (ja Jolkkosen) aiemmasta kirjasta, jossa pohdittiin maallikkoutta (Heinimäki & Jolkkonen, Luterilaisuuden ABC, 2008).

 

Ilahduin nyt tätä tyylikirjaa lukiessani lähes yhtä paljon kuin aikanaan nykyisen Katekismuksen tullessa painosta; silloisen piispa Eero Huovisen taiten uudistaman perusteoksen teksti tuntui vastaavan hyvin omaa opillista näkemystäni. Sama tunne syntyi nyt lukiessani Tapakristityn tyylikirjaa. Erinomainen teos näin reformaation merkkivuonna jokaisen tavallisen tallaajan kouraan!

 

Suosittelen kaikille tapakristityille. Ja kaikille niille, jotka ajattelevat, etteivät ole. Tämän kirjan jaksaa lukea, vaikket kirkossa jaksaisi käydäkään ;)

 

 

 

 

P.S. Ja nyt on turha ajatella, että tässä blogissa tulisi jotenkin paljon hengellistä kirjallisuutta tarjolle. Ei tule.

Valintojen vuosi

Toinen tänä vuonna lukemani kirja oli Valintojen vuosi, kirjoittanut Cecelia Ahern.

Lienen lukenut kaikki Ahernin aiemmin suomeksi julkaistut romaanit. Niistä löytyy jotain yllättävää, erilaista näkökulmaa, mutta yleensä lempeällä otteella kirjoitettua.

 

Valintojen vuosi tutustuttaa meidät naapuruksiin, joiden elämässä myllertävät muutokset. Niin Jasmine kuin Matt joutuvat miettimään uusiksi elämänsä arvoja ja tärkeiden ihmissuhteiden merkitystä. Kuinka paljon työ ja ihmissuhteet, tai niiden  puute, määrittävät meitä? Kaikkia ratkaisuja tai sivujuonteita en ehkä itse olisi halunnut tarinan sisältävän, mutta lisämaustetta nekin toivat. Elämä voi lähteä kulkemaan uuteen suuntaan pienenkin sysäyksen myötä, lopputulosta ei voi koskaan varmuudella tietää.

 

Ja romanttista jännitettä pitää aina kirjasta ripaus löytyä. Olkoonkin, että tarinassa valinta ei olisikaan se, jota koko kirjan ajan odottaa. Elämänmakuista, pikkuisen utopistista, mutta silti arkirealismin rajoissa, sellaista on Ahernin romaanin maailma.

 

Harkitsin kirjan hankkimista itselleni, mutta kun löysin sen kirjaston hyllystä, päädyin lainaamaan. Vielä saattaa pokkarina kaupan päätyhyllystä joskus omaan kirjahyllyyn päätyä. Pidin.

Hope Riverin kätilö

Ensimmäinen tänä vuonna lukemani romaani oli Patricia Harmanin kirjoittama Hope Riverin kätilö. Kaunis kansi ja jossain aiemmin lukemassani pokkarissa mainittu sama paikkakunta houkuttivat lainaamaan teoksen.

Varsinaisesti synnytysten kuvailut eivät sykähdyttäneet (!), mutta tarinan ihmissuhteiden ja olosuhteiden kuvaus oli elävää ja koskettavaa. Tuon ajan todellisuus vapaa/orja, valkea/musta asetteluineen tuntuu vielä nykyaikanakin luettuna merkilliseltä. Kenellä oli lupa tehdä mitäkin ja kenellä ei mitään.

Ystävyys, lojaalisuus, uskollisuus ovat aiheita, jotka eivät vuosikymmenten aikana ole kuitenkaan oleellisesti muuttuneet. Ja rakkaus...jota aina huonojenkin aikojen keskellä sopivasti pilkahtaa.

Kaikki ei kuitenkaan aina ole ihan niin kuin näyttää...ehkä ei kirjan takakannen tekstikään kertonut ihan kaikkea...

Jos maltat lukea hieman hitaampaakin kerrontaa ja sivumäärä ei ole esteenä, niin suosittelen.

 

http://www.bazarkustannus.fi/kirja/hope-riverin-katilo-2/

 

Kirjablogia aloittamassa

No niin...jonkun päivän tätä ajatusta haudoin päässäni ja nyt flunssan sekaisena se ajatus tuntuu kirkastuneen :)
Tykkään lukemisesta ja luen kirjoja noin yksi per viikko- vauhdilla, joskus enemmän, joskus vähemmän, ja olen jo jonkin aikaa miettinyt, että lukemistani kirjoista olisi mukava aina muutama rivi jakaa toisillekin.
En halua tehdä varsinaisia kirja-arvosteluja, mutta vinkkaisin mielelläni pidinkö vai enkö kyseisestä kirjasta ja suosittelenko muillekin.
En lupaa tekstiä tänne jonain vakiopäivänä, vaan todennäköisesti käyn kirjaamassa ajatukset kirjan luettuani, jossain sopivassa välissä. Koneella istuminen ei minua erityisesti houkuttele, mutta toivottavasti teksti syntyy sopivan joutuisasti!
Älä siis hermostu, jos joskus väli venyy, joskus tekstiä tippuu useammin. Mutta niinhän välillä kirjojen lukeminenkin sujuu - välillä joutuisaan, välillä kestää ja kestää...

Tärkeintä kuitenkin on, jonkun  viisaan ajatusta lainaten:
"Lukeminen on pääasia"