Suomen vuoden -17 Euroviisukappaleessa Norma John toivoo "Blackbird don`t sing", mutta tässä Linda Olssonin kirjassa Mustarastaan laulu tuo tullessaan hyvää. Se on merkki keväästä, talven taittumisesta ja samalla se symboloi uuden elämänvaiheen alkua, uutta mahdollisuutta, muutosta synkeästäkin yksinäisyydestä kohti yhteyttä toisiin ihmisiin.
Kirja oli yllättävän nopealukuinen. Kiinnostus hiljaista ja vetäytyvää naapuria kohtaan pysyi yllä pitkälle kirjaa lukiessa. Mikä oli hänen tarinansa, miksi hän oli valinnut yksinäisyyden ja vetäytymisen? Taiteen ja kirjallisuuden avulla toisten kanssa kosketuksiin pääseminen antoi oman erilaisen tasonsa kirjaan. Tarina kutoutui auki hiljalleen, etenikin ihan hyvää vauhtia, mutta lopun tunnelmasta en pitänyt. Kuten jo jossain aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, kaipaan kirjalta hyvän olon tunnetta lukukokemuksen päätteeksi. Tätä kirjaa oli hyvä lukea, mutta lopun synkeä, ennakoiva tunnelma jätti jäljelle epämiellyttävän olotilan.
Mutta olisiko tuollainen "joutsenlaulu" voinutkaan toisin päättyä?
Linda Olsson tuo erilaisten ihmisten yhteisiä tarinoita lukijalle tarjolle kaikissa romaaneissaan. Niistä olen lukenut aiemmin "Laulaisin sinulle lempeitä lauluja".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti