Miika Nousiainen on nokkelasanainen panelisti nykyisissä "ajankohtaisissa" keskusteluohjelmissa, mutta ihan samanlaista humoristista nokkeluutta ei hänen romaaneistaan taida löytyä. Joitain kuukausia aiemmin luin Juurihoidon ja siitä tekstin tänne blogiinkin laitoin...muistaakseni totesin, että vähän vähemmänkin tarinan käänteitä olisi riittänyt...
Vadelmavenepakolaisessa käy samalla tavalla. Alkuasetelma on herkullinen ja hieman hupaisa: suomalainen mies haluaa olla ruotsalainen perheenisä. Ja mikäpä siinä. Sitä kohti voi elämässä hyvinkin pyrkiä ja toivoa saavuttavansa sitä kautta onnellisuuden. Tämän meidän sympaattisen Mikko Virtasen keinot vain eivät pysy sympaattisuuden puolella, kun hän todenteolla käynnistää muuttumisensa ruotsalaiseksi Mikael Anderssoniksi.
Nousiaisen tekstiä on ilo lukea, se on sujuvaa, paikoitellen hauskaa, mutta mikä saisi hänet lopettamaan juonen kehittelyn hieman aiemmin, niin että lukija voisi vielä kuvitella tarinaa uskottavaksi? Että voisi jäädä siihen hykerryttävään ajatukseen, voisiko näin oikeasti tapahtua?
No se ainakin selvisi, ettei Nousiaisen Vadelmaveneellä ole mitään yhtymäkohtaa Kasmirin Vadelmaveneeseen ;) Paitsi Helsinkiä pakoon menevät molemmat.
Todellinen hyvänmielen kotimainen kirjasarja kertoo pienestä, mutta lämminhenkisestä ja eläväisestä kylästä, Katajamäestä. Katajamäen muutamien talojen asukkaille sattuu ja tapahtuu, onnenpotkuja ja huonojakin edesottamuksia. Kylä on ikäänkuin laajentunut sarjan edetessä; ensimmäisissä kirjoissa kerrottiin vain muutaman talon väen kuulumisia. Jokaisessa uudessa osassa on kylälle löytynyt jälleen lisää asukkaita, milloin läheiseen kartanoon, milloin pieneen torppaan. Tai, kuten nytkin, kyläkoululle, opettajaksi. Opettajia on ennättänyt vuosien varrella vaihtua jo muutamaan otteeseen tähän kyläkouluun. Yllättävää kyllä, monesti on poismuuttamisen syynä ollut jokin romanssin tapainen...
Anneli Kivelä on edennyt sarjassaan jo 12. romaaniin ja ainakin minä toivon, että Katajamäen sattumuksia saataisiin lukea vielä usean kirjan verran, niin tutuksi nuo hahmot ovat vuosien varrella jo tulleet. Toivotan kirjailijalle pitkää ikää ja innokkuutta kirjoittamiseen!
Nyt koulun johtajaopettaja vaihtuu monien vuosien jälkeen. Jännityksellä kyläläiset odottavat millainen mies uusi opettaja onkaan. Yllättäen paikalle saapuukin nuori naisopettaja, jolle vakanssi on myönnetty. Kyläkaupalla kihistään uteliaisuudesta ja hiljalleen tutustuminen käynnistyy. Kylältä löytyy myös tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivia poikamiehiä...uusia ja entisiä. Taidettiin kirjan aikana ennättää hääjuhliinkiin, mutta kenen...?
Voisit aloittaa sarjan ihan alustakin...Kotiin Katajamäelle.
Jos kuollessasi saisit valita, jäätkö hengeksi maan päälle seuraamaan rakkaittesi elämää, vai siirrytkö ajan rajan tuolle puolen, kummanko valitsisit? Tästä mahdollisuudesta lähtee liikkeelle S.D. Robertson romaanissaan.
Isä, Will, on luvannut äitinsä menettäneelle tyttärelleen, että hän ei koskaan jätä tytärtään, mutta elämä on arvaamatonta ja eräänä päivänä Will huomaa onnettomuuden jälkeen seuraavansa sivusta, kuinka häntä itseään yritetään turhaan elvyttää. Koskettava lähtöasetelma ja mielikuvituksellinen jatko on luvassa tässä Robertsonin, ymmärtääkseni ensimmäisessä, romaanissa.
Omalla tavallaan kirja pohtii myös oikean ja väärän eroa, valintojen merkitystä, ihmiselle itselleen ja toisille. Onnekseen kirjailija ei sorru kutsumaan kuolleita hahmoja enkeleiksi, vaan kutsuu heitä hengiksi, itselleni tuo oli lukiessa jotenkin merkityksellinen seikka. Se toi tarinaan ehkä tarvittavan ripauksen mahdollisuutta; voisiko näin jopa oikeasti tapahtua?
Kirjassa on haikea vire, kansitekstissä kirjailijaa verrataan Jojo Moyesiin ja John Greeniin...ehkäpä jotain tyylillisesti samaa heissä voisi ollakin.
Juonesta olisin itse jättänyt lopun tapahtumista jotain pois, joskus vähemmän voi olla enemmän, mutta siellä ne tragediat nyt odottavat perhettä... ja kaikesta selvitään.
Kannattaa lukea, mutta älä pahoita mieltäsi oikeaoppisuuden puuskassa.
Romaani taitaa kuulua syksyn uutuuskirjoihin!
Liane Moriarty kertoo tarinan nelikymppisestä Alicesta, joka jumppatreeneissä kaaduttuaan lyö päänsä ja menettää lähimuistinsa. Viimeiset kymmenen vuotta pyyhkiytyvät pois, ja elämä vaikuttaa yllättäen aika oudolta. Mitä kaikkea onkaan tapahtunut parisuhteessa, perheessä, työelämässä, ystävien ja sukulaisten kesken...kuinka ihminen itse on muuttunut?
Mitä jos tuollainen tälli osuisi omalle kohdalle? Mitä viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut sellaista, jota ei tunnistaisi omakseen? Ehkäpä tunne voisi olla yhtä hämmentävä kuin romaanin Alicella. Miksi nuo joskus niin läheiset ihmiset suhtautuvat minuun jotenkin oudosti? Keitä nuo ihmiset ovat, jotka tuntuvat olevan minulle hyvinkin läheisiä? Miksi entinen tärkeä ihminen ei ehkä edes tahdo tuntea minua enää...? Voisiko kuulostaa tutulta omaan elämääsi siirrettynä?
Ja ilman tällejäkin voi lähimuisti hieman pätkiä...aika pitkään sain kirjaa lukea ennen kuin olin varma, että olenhan minä tämän lukenut aiemminkin...enkä silti muistanut, kuinka Alicen tarina tulee päättymään...! Kannattaa lukea, minun muistini huonous ei kerro mitään romaanin mieleenpainuvuudesta tai hyvyydestä. Luen sen varmaan joskus kolmannenkin kerran ;)
Arvioinneissa paljon julkisuutta ja kehujakin saanut Elena Ferrante Napoli- sarjallaan ei saanut minua niin innostuneeksi kuin olisin toivonut. Ajattelin, että tässä voisi olla syvällisempääkin luettavaa noiden kevyempien romaanien lomaan. Ja toki näin olikin, paikoitellen jo hyvinkin raskasta!
Sarjan ensimmäinen osa aloittaa tarinan kahdesta ystävästä, Lilasta ja Elenasta. Miljöönä toimii sodanjälkeinen Napoli, jossa köyhyys ja väkivalta, kilpailu selviämisestä, luokkaerot, poliittiset taustat ja niiden aiheuttamat riidat, ovat noissa kortteleissa jokapäiväisiä. Tarina onkin varsinaista tyttöjen välistä ystävyyttä, sillä ajoittain ei ole selvää puhutaanko ystävistä vai vihamiehistä. Keskinäinen kateus ja erikoisetkin suhteet lähipiirien sisällä muodostavat sen kudelman, jossa tyttöjen tarina kasvaa ja kehittyy.
Loistava ystävä kertoo tyttöjen lapsuuden ja nuoruuden vuosista. Heidän tarinansa jatkuu aikuisuuteen seuraavissa osissa. Toinen osa, Uuden nimen tarina, on jo ilmestynyt suomeksi.
Sarjaa kuvataan kansainväliseksi ilmiöksi, moderniksi mestariteokseksi, mitä se saattaakin olla, minä en vain löytänyt itseäni ihailemassa Napolin kujien ja katujen maailmaa. Niin miljöö, kuin ajankuvaus, jäivät vieraiksi, harmillista. Kokeile sinä toimisiko kohdallasi paremmin!
Nora Roberts on kuulunut jo kauan suosikkikirjailijoihini. Hänen romanttiset kertomuksensa tuovat mukavaa sävyä lukijan tavalliseen arkeen. Hänen tarinoidensa kautta myös glamour-maailma on tullut aavistuksen lähemmäksi, päähenkilöissä kun on löytynyt hyvinkin "kauniita ja rohkeita".
Roberts on kirjoittanut myös joihinkin romaaniensa juoniin murhia ja petoksia sun muuta, joihin minä en ole ollut halukas tarttumaan. Nyt tämä uusin suomennettu trilogia, josta siis on julkaistu vasta kaksi osaa, vie lukijan jo fantasiakirjallisuuden puolelle. Romantiikkaa löytyy edelleen runsaasti, mutta niin myös takakannessa mainostettua taikaakin.
Taiteilija Sasha Riggs kohtaa toistuvasti unimaailmassaan samat henkilöt. Henkilöt, jotka siirtyvät hänen taideteoksiinsakin. Alitajunta ohjaa hänet matkoille kauniille Korfun saarelle ja siellä salaisuudet alkavat paljastua. Ja salaisuuksia onkin kasaantunut melkoisesti. Romaani lähtee kerimään auki suurta vyyhtiä, johon kuuluvat taikuri ja monet muut mystiset henkilöt.
Tällä tasolla, tai tällaisissa maailmoissa, liikkuva romaani ei ole minun juttuni, mutta kyllä minä tämän trilogian läpiluen. Kyllä Roberts kuitenkin niin sujuvasti ja taidokkaasti tarinaa eteenpäin kuljettaa!
Yöpöydällä odottaa jo toinen osa, Huokausten poukama...
