Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Jojo Moyes on kyllä taitava kirjoittaja ja tarinan kuljettaja. Yksikään lukemani romaani, joka on hänen "kynästään" lähtöisin, ei ole tuottanut pettymystä, päin vastoin. Tällä kertaa liikutaan kahdessa ajassa, ensimmäisen maailmansodan aikaisessa ranskalaisessa kylässä sekä kaksituhattaluvun alkupuolen Lontoossa. Yhdistävä tekijä on pieni taulu, Sophien muotokuva, jonka vaiheita romaani lähtee aukomaan. 

Taitavasti kerrottu tarina tuo eteen arkipäivän sodan jaloissa, selviytymiskamppailun tavallisten ihmisten elämässä, vaikka varsinainen rintama ei ihan vierellä olekaan. Kaikesta on puutetta, miehitysjoukot määräävät elämisen tahdin ja säätelevät ruoka-annoksetkin.
Lukija kyllä ymmärtää millä ehdoilla Sophie pitää perheensä puolta ja miettii ratkaisuja pärjäämiseen. Saksalainen komendantti viehättyy muotokuvasta ja alkuperäisestä muotokuvan kohteesta. Sophie on vaikeiden valintojen edessä. 

Vajaan sadan vuoden kuluttua muotokuvan maalanneen miehen sukulaiset lähtevät käymään oikeutta taideteoksen omistuksesta. Onko muotokuva varastettu sodan aikana ja näin ollen kuuluisi palauttaa suvulle vai pystyykö nykyinen omistaja osoittamaan taulun liikkeet laillisiksi? Tarina siis kietoutuu taulun ympärille, mutta niin taidokkaasti kuvaten alkuperäisen omistajan elämää kuin myös nykyisen omistajan Liv Halstonin tilannetta, että tuntuu kuin kahden tuttavan elämän kulusta lukisi. Liv sai taulun huomenlahjaksi aviomieheltään. Nyt, nuorena leskenä, hän kokee ettei pysty luopumaan juuri tuosta yhdistävästä tekijästä mieheensä. 

Tästä on oikeastaan turha sanoa enempää. Se täytyy vain lukea.

Loistavaa, että sattumalta Helmet-lukuhaasteen kohdan "30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan" sai kuitattua näin nautittavalla lukukokemuksella!